Viikonloppu mennen niin että on ollut pakko pakotta ihteni tekemään jotain etten miettisi enää koko asiaa...Ahdistaa koko ajatus. Itkenyt olen joka päivä. Ensimmäinen päivä oli kamalin. Itkin koko päivän,pe illalla pääsi jo taas itku kun olin pidätellyt kyyneleitä koko päivän ja lauantaina eräs musiikki kappaleen sanat sai minun patoni jälleen murtumaan.

On ollut pakko tehdä suunnitelmia tulevalle. MM. laihdutus kuuri alkaa ja sitten katseltiin matkaa Budapestiin, pidennetyn viikonlopun merkeissä.

Kun näen lapsia vaunuissa, huomaan pidättäväni kyyneleitä. Pohdin usein tuolloin saanko koskaan kokea oman lapsen saamisen tuomaa iloa ikinä. Haluan kiittää Elliä ihanasta tueasta, se on ollut sanoin kuvattomasti korvaamaton.

Ilman puolisoni tukea olisin vieläkin niin rikki etten nousisi sängystä. Hänen hellä syli, ymmärrys, tuki ja tieto siitä mikä saa minut unohtamaan edes hetkeksi asian on ollut korvaamatonta. Tunnen olevani lähempänä häntä kuin koskaan ennen.

Nyt jätän kaikken toivon lapsettomuus hoitojen varaan. Ennen klinikalle menoa en usko että tulen edes saamaan yhtä ainutta haamuviiva/ selvää viiva...