Kävin viime viikon loppupuolella sitten tarkastus käynnillä, jossa todettiin että joudun seuraavaksi pistämään itseäni. Olin kauhuissani sillä en ole ikinä aikaisemmin onnistunut pistämään itseäni tai saatika sitten muita. Kävin hoitajana kanssa läpi miten lääke tulee sekoittaa ja miten ilma otetaan ulos ruiskusta ennen pistoa. En tiedä oliko tarkoituksena rauhoittaa kun kehuivat minun ruiskunkäsittelyn taitoa. Itse olin niin peloissnai mokaavani että käteni  tärisivät. Sitä tekivät sitten kotonakin kun jouduin pistämään sitten itseäni. Mutta kieltämättä homma nopeutuu ja helpottuu joka kerralla aina vaan enemmän. Tällä viikolla on sitten lisää tarkastus käyntejä ja toivon mukaan se inseminaation. Pelottaa miten katkerasti tulen pettymään kun ensimmäinen kerta ei tuotakkaan tulosta.

Lapsettomuutta en ole halunnut enää miettiä, vaan olen uhrannut ajatuksia meidän rakentamiselle. Mutta aina kun teen hommia "ylimääräisissä" huoneissa ajatus tuppaa tulemaan pintaan. Entäs jos me ei ikinä saada lapsia? Mitä me sitten näin isolla talolla? Jaksetaanko me ne kaikki pettymykset ja katkerat epäonnistumisen kerrat? Paljon on kysymyksia ja pelkoja. Ainut asia jota huomaan tekeväni nykyään että puhun avoimesti meidän lapsettomuudesta ja sen hoidosta. Totesin jos en puhu asiasta eivät kanssa ihmiset voi ymmärtää käytöstäni ja suruani joka saattaa tulla ikään kuin tyhjästä. Mutta vielä toivossa sentään eletään.