Eilen pääsi itku, vuotoni alkoi. Onneksi rakas oli kotona ja pitämässä sylissä että sain itkeä. Kirpasi syvältä, vaikka tiesin ettei inseminaatiolla ole merkittäviä onnistumisen prosentteja.  Tänä aamuna sitten tein varmistukseksi testi ja tulos oli negatiivinen. Nyt pitäisi jaksaa odottaa helmikuulle. Tuntuu että haluaisin jäädä kotiin tänään itkemään ja makaamaan sänkyyn. En jaksaisi millään olla pirteä tai edes hymyillä. Pelko siitä, ettei meille koskaan mitään lasta tule, puristaa rintaa kuin vanne. 

Onneksi eilen hain lohdukseni lainaan kirjan nimeltä "Ihmeet tapahtuvat muille". Samaistuin kirjoittajaan ja totesin etten ehkä sittenkään ole yksin. Minulla on oikeus tunteisiini ja huonommuuden tunne on normaalia. Kirja sai myös ajattelemaan parisuhteen tärkeyttä eli tapahtu mitä hyvänsä meitä on tässä tilanteessa aina kaksi. Nyt jos koskaan tunnen olevani katkera kaikille niille naisille ja tytöille jotka käyttävät aborttia ehkäisykeinona. Miten he voivat olla niin edesvastuuttomia että hankiuttuvat tietoisesti raskaaksi ja sitten lopettavat sellaisen ihmeen kuin elämä. Koen hankalaksi olla pienten lasten lähellä, koska tuntuu että saan turhaan haaveilla omasta tutuja piirteitä löytyvästä lapsesta.