Lapsi on syntynyt. Hän oli jo syntynyt huhtikuun puolella ennen vappua. Kävimme tapaamassa tuota tuoretta perhettä. Lapsi oli hurmaava ja edelleenkin jaksan ihmetellä stiä miten pienestä ihmisen elämä lähtee. Oli jotenkin muurimainen olo kun yritin pitää kaikki tunteeni kasassa. Kun näin puolisoni ensimmäisen kerran pitävän noin pientä kääröä ja hänen ilmeensä tunsin kuinka kyyneleet pyrki pintaan. Mutta ihmeen kaupalla sain ne pidätellyksi. Tuon vierailun jälkeen olin naarmuilla ja pelko siitä etten koskaan näe puolisoni pitelevän meidän lasta samalla tavalla seurasi koko illan.

Olo on jotenkin niin vihainen kaikelle maailmalle tällä hetkellä. Tietysti saan syyttää omaa tyhmyyttäni kun lähdin katsomaan vauvaa, mutta tiesin sen myös jos en menisi en tekisi sitä koskaan. Pelkäisin itseäni niin paljon. Itse inhollani ei tunnu olevan mitään rajaa nykyisin, tuntuu että kaiki on ihan perseestä. Yritän kahlata olemattoman suruni läpi ja silti se nousee pintaan joskus niin voimakkaana että voisin vain itkeä pitkään ja hartaasti.

Rintani ovat taas olleet yli viikonkipeät ja se on saanut odottamaan kuukautisia joita ei ole vielä ainakaan näkynyt, mutta en uskokkaan että kyseessä olisi enempää kun hormoonien tapa ilmoittaa vuodon aloittamisesta jossain vaiheessa.Niin se vain on.