Saan supistuksia yhä edelleen joka on saanut epäilemään onkohan kohtu sittenkään niin tyhjä kun sen väitettiin olevan. Päivät menee napsiessa särkylääkeitä ja yrittäen liventää hetkittäin tulevia kipuja aina jollain tavalla, milloin lämpimällä ja milloin liikkumisella. Ei ole helppoa niellä lääkärien ajatusta että tuulimunahan on vain kassa soluja joista ei olisi edes tullut lasta. "Ja on tässä hyvääkin, teillä on täydet mahdollisuudet saada ihan normaalisti lapsia". Ei hirveesti lohduttanut tuo lause kun plussausta oli yritetty kumminkin jo niin kauan.  Meille hän oli käytännöllisesti jo olemassa. Mietimme kumman silmät hän saa ja onko hänellä, kuten isällään, hymykuopat. Puolisoni on pakottanut minut liikkeelle kun olisin halunut jäädä nukkumaan, hän on jopa suunnittellut meille pienen pakomatkan tästä kaikesta, kunhan pahin on ohi ja saamme taas ilon syrjästä kiinni. 
 

Tässä runo jonka kirjoitin päiväkirjaani tälle päivälle...

Ei enkelillämme ole nimeä,
ei pieniä sormia tai edes varpaita.
Nyt maailmamme on tää niin pimeä,
mutta silti toivomme yhä hartainta.
Pieni ihme sä olit meidän,
vaikka viivyit vain hetken.
Muistoissani sinut aina pidän
ja teen sinne pienen retken.
Kai Luoja sen joskus suo
ja itkumme loppuvi on,
että sinut luoksemme jälleen tuo
ja kaipuaksemme ei olisi loputon.