Kohta olisi aika nolla ultraan. Jännittää ajatus siitä onko lääke tehonnut tarpeeksi hyvin. Viime ajat ovat olleet niin mielialojen myllerrystä että joskus tulee pohdittua onko tämä kaikki välttämätöntä. Kiitos hormoonien olen ollut itkuinen, äkkipikainen ja masentunut viime aikoina ja se on tuntunut kamalalle. Olen pyytänyt miestäni puhumaan kanssa vaikeitakin asioita ja kertomaan mille tuntuu. Ja jostain syystä tämä puhuminen on juuri lähentänyt meitä viime aikoina. Koen että olemme avoimia ja puhumme siitä mille meistä tuntuu ja mikä pelottaa. Koen että meitä on ensimmäisen kerran mukana kaksi ihmistä. Ja nyt hän on luvannut minulle etten joudu olemaan yksin kun punktio tehdään, vaan hän on mukana. Ja kävimme jopa yhdessä katsomassa elokuvan Hiljaa toivotut. Keskustelimme elokuvan jälkeen ajatuksista ja tunteista, tämä oli hienoa. Mieheni koki saaneensa lisää tietoa IVF hoidoista sekä ajattelimisen aihetta monella tapaa asian tiimoilta. Ja minä sain tiedon lisäksi käsitellä kaikkiin näihin hoitoihin liittyviä tunteita epäonnistumisen ja keskemenoon liittyen.

Nyt sitten kun olemme mieheni kanssa entistäkin läheisempiä, niin koen että olen entistä kauempana minun sisaruksistani ja vanhemmistani. He eivät ymmärrä kokemaani ja toisinaan heidän suhtautumisensa on joskus todella typerää. Viisi vuotta on pitkä aika yrittää saada lasta tähän maailmaan ja edelleen olen äitini silmissä pieni tyttö. Koen etten halua kertoa heille enää kokemuksistani tai raskaista epäonnistumisistani, sillä he eivät tue tai puhuvat sitten muiden raskauksista. Joskus tuntuu ettei kukaan heistä halua edes ymmärtää.